Ohjaus ja
käsikirjoitus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Sävellys:
Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen
Lavastussuunnittelu:
Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu:
Jaana Aro
Kapellimestari:
Pekka Siistonen
Koreografia:
Markku Nenonen
Valosuunnittelu:
Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu:
Kalle Nytorp
Musiikin
tuotanto: Ari Toikka ja Pekka Siistonen
Laulujen
harjoittaminen: Juha Junttu, Pekka Siistonen
Live-bändinä
Alabama House Band
Rooleissa:
Lauri Mikkola, Jon-Jon Geitel, Jari Ahola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Petra
Ahola, Heidi Kiviharju, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Jaana
Oravisto, Suvi-Sini Peltola, Matti Pussinen-Eloranta, Aimo Räsänen
Ensemble
Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Katri Liikola, Sini
Mäenpää, Hanna Mönkäre, Kaisla Ollila, Waltteri Haapaniemi, Alvari Stenbäck
Kuva:
Kari Sunnari
Olen
syntynyt 1998 eli mulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä maniasta, jonka
Backstreet boys, Nsync ja Take that aikanaan aiheutti. Olen kuitenkin päässyt
kokemaan One direction ajan ja kuten arvata saattaa, olin fani.
Itseltäni
siis myös löytyy nostalgiaa liittyen poikabändeihin ja tämä musikaali nosti ne
taas pintaan juuri oikealla tavalla.
Gari (Jari
Ahola), Korppi (Lauri Mikkola), Matteus (Jon-Jon Geitel),
Seitti (Saska Pulkkinen) ja Juzzi (Jonas Saari) muodostavat niin
hyvän poikabändin, että heidän toivoisi jo oikeasti olevan sitä! Ja tavallaan
he ovatkin, koska musikaalia on markkinoitu, kuten mitä tahansa oikeaa
poikabändiä. Bändi on keikkailut, pitänyt fanitapaamisia ja julkaissut kaksi
musiikkivideota: ”Me tehään mehuu” ja ”Avain”. Heillä on jopa asiaan
kuuluvasti oma kalenteri ja t-paitoja, joita pystyy ostamaan näytöksen yhteydessä. Markkinointi on ollut nerokas ja varmistanut sen, että tätä on odotettu kiihkeästi,
jopa reilun vuoden ajan (minun tapauksessani).
Markkinointi
takasi myös sen, että esitystä katsoessa suu liikkuu katsomossa biisien tahdissa,
koska pakkohan ne on etukäteen opetella. Olo on hetkittäin sellainen, kuin
olisi oikeasti Toiboysin keikalla, mutta mukana on perusmusikaalin elementit.
Kappaleet, jotka
eivät ole koko poikabändin esittämiä ovat välillä vähän latteita, vaikka ovatkin parodiatarkoituksessa kirjoitettuja, ja tulevat jossain
tapauksissa aika puskista. Myös kohtausvaihdot tuntuivat osalti tönköiltä.
Luonnollisesti
tästäkin poikabändistä löytyy se oma suosikki jäsen. Olin katsomassa musikaalia
parhaiden ystävieni kanssa ja jokainen löysi oman suosikkinsa. Yhdelle se oli
Gari, toiselle Juzzi ja minulle ja kolmannelle ystävälleni se oli yllättäen
Seitti.
Seitin
tarina ja herkkyys iskivät minuun, ja Pulkkisen leikkisän poikamainen hahmo on
vetoava.
Musikaalin
kruunaa sen keikkamainen lopetus, jolloin saa täysin antautua Toiboysin
vietäväksi. Ainoa, mitä jäin lopuksi kaipaamaan oli ”Me tehään mehuu” biisi
vielä kerran!
kuva: Kari Sunnari
Kommentit
Lähetä kommentti