Saaren kiehtovat tarinat – Seili -musikaali

 

Käsikirjoitus: Satu Rasila

Dramatisointi: Mikko Kouki

Musiikin sovitus: Jussi Vahvaselkä

Ohjaus ja sovitus: Pauliina Salonius

Laulujen harjoitus: Outi Ollila

Orkestrointi ja äänisuunnittelu: Pasi Ketola

Koreografia: Marko Carlsson

Pukusuunnittelu ja kampaukset: Taija Jokilehto

Maskeeraus: Anni Salomaa

Lavastus ja rekvisiitta: Riku Suvitie

Videosuunnittelu ja -ohjaus: Pauliina Salonius

Valosuunnittelu ja videomapping: Timo A. Aalto

Videokuvaus: Onni Larri

Kuvat: Jere Satamo, Mikko Pääkkönen

Graafinen suunnittelu ja videoeditointi: Marcus Lindén

Rooleissa: Merita Seppälä, Roope Pelo, Jaana Joutsela, Ami Aspelund / Satu Lehtinen, Sanni Suvila-Nuutinen / Hannele Saari, Emmy Welin, Mira Lattu, Sonja Leino, Pasi Nikula, Nora Koivunen, Esa Lehtinen, Teppo Rantanen, Sari Koskela, Saila Rouhiainen

 

Seili -musikaali oli osana Turun Kaupunginteatterin Turku trilogiaa, jonka muodosti kokonaisuus: Kakola (2012), Seili (2014) ja Varissuo (2018). Näin Turussa vain trilogian viimeisen osan, Varissuon, enkä ollut kovin vakuuttunut.

Seili aloittaa Salon teatterin 60-vuotisjuhlavuoden vähän etukäteen. Ihmettelin aluksi, miksi Turku trilogian osa nähdään Salossa. Seili on kuitenkin paikkana niin kiehtova, että halusin nähdä musikaalin, onneksi!

Seili on Pauliina Saloniuksen viimeinen ohjaus Salon teatterin taiteellisena johtajana, ja musikaali jatkaa osuvasti Saloniuksen tunnettua teemaa: matkaa ihmismielen syövereihin.

-Nelli

Seili on tarina Sofiasta (Merita Seppälä), joka karkaa omista häistään ja tapaa pakomatkallaan Johanneksen (Roope Pelo). Surkeiden tapahtumien kautta Sofialle todetaan psykoosi ja hänet määrätään Seilin mielisairaalasaarelle, johon täytyy ottaa mukaan oman hauta-arkun laudat, sillä kuolleenakaan sieltä ei pääse pois. Sofia tutustuu Seilissä muihin saarelle joutuneisiin naisiin.

Nopean alun jälkeen tarina pääsee kunnolla käyntiin, kun päästään Seiliin. Kun mielisairaala avautuu kaikessa kauheudessaan, ei voi olla tuntematta vilun väreitä. Sofian tarina on itse asiassa kevyt, kun kuulee muiden naisten traagisista kohtaloista. Sairaalan naiset avautuvat hitaasti, mutta kun paljastukset alkavat näkymään, ne ovat rankkoja.

Musikaalissa on monia hittibiisejä, joita on kuultu radiosta jo vuosia, mutta tarinan mukana ne ovat saaneet koskettavan sovituksen ja ne avautuvat aivan uudella tavalla.

Parhaimpina esiin nousevat Chisun hitti ”Mun koti ei oo täällä”, kun Alma (näkemässäni näytöksessä Hannele Saari) kertoo taustaan. Laura Närhen ”Mä annan sut pois” muuttuu entistä koskettavammaksi Hildan (Emmy Welin) esittämänä.

Kaiken kaikkiaan, sivuroolit olivat minusta voimakkaampia, kuin pääparin rakkaustarina. Ehkäpä syynä on se, että Pelo ja Seppälä nähtiin pariskuntana jo toissa kesänä, Myrskyluodon Maijassa, joten tiesin, mitä odottaa heidän osaltaan.

Riku Suvitien lavastus on kauniin pelkistetty ja sen tyylinen, mitä Saloniuksen näytelmissä on totuttu näkemään. Rakastuin erityisesti harmaan vaaleaan lattiaan!

Lavastus tukee hyvin videoprojisointeja, jotka heijastuivat taustalle. Kangasalusta saa videot näyttämään asiaan kuuluvasti vanhoilta.

Olen nähnyt videoprojisointeja aiemminkin, mutta en ole ollut niihin järin ihastunut. Nyt ensi kertaa koin, että videoheijastus toi tarinalle lisäarvoa. Syynä lienee myös se, että suurimmaksi osaksi videot on kuvattu siinä oikeassa Seilin saaressa. Oikea maisema tuodaan suoraan katsojan nenän eteen, joka tekee tarinasta todellisemman ja vieläkin koskettavamman.

Musikaali toi kyyneleet silmäkulmaani, kun mietin että onneksi Suomessa mielenterveyden hoito ei ole enää noin huonolla tolalla. Sen jälkeen itkin todellisuutta, että ei mielenterveyden hoito ole Suomessa kuitenkaan vielä niin hyvää kuin se voisi ja sen tarvitsisi olla!

Kuva: Mikko Pääkkönen