Siirry pääsisältöön

Urban rabbitissa – Miiko Toiviainen

Helsinkiläinen freelance-näyttelijä, jonka palavin intohimo ovat musikaalit. Hän kokee Lontoon toiseksi kodikseen ja on opiskellut siellä jopa yhden kolmesta näyttelijäntyön koulutuksestaan. Hän on Miiko Toiviainen.

-Nelli

Mikä Lontoossa, ja ylipäätään ulkomailla opiskelussa, veti puoleensa?

-       Rakastuin siihen paikkaan heti, kun menin sinne 2009 ensimmäisen kerran. Iso osa siitä, tuli siitä teatterista, mitä siellä tehdään ja kokemuksista, mitä sai, mutta se on myös joku vaikeasti selitettävissä oleva tunne siitä, että on vaan jotenkin kotonaan. Siellä myös hälvenee joku toiseuden tunne. New Yorkissa se tuntuu katoavan kokonaan.

Oletko miettinyt ulkomaille muuttoa?

-       Kyllä, mutta en koskaan pysyvästi, koska minulla tulisi hirveä ikävä Suomea ja tapoja, miten täällä tehdään taidetta.

Mikä Suomen taiteen ja teatterin tekemisessä on sellaista, joka saa sut rakastamaan sitä?

-       Mä tykkään monestakin asiasta, mutta ehkä päällimmäisenä sellanen tietty kollektiivisuus. Rosoisuus, hikisyys ja täysillä ja yhteisesti tekeminen versus se, että olis kyse briljanteista yksilöistä ja niiden teknisestä taituruudesta. Itse oon täällä kasvanu näyttelijäntaiteessa sellaseen, että arvostaa tavallaan henkilökohtasuutta ylitse muiden ja empatiaa. Tuntuu, että täällä omaäänisyys, yhteiskunnallisuus ja asioihin vaikuttaminen ja kunkin oma taiteilijuus on enemmän fokuksessa ja sille on eri tavalla tilaa, kun kenttä on niin paljon pienempi. Englannissa ja Amerikassa vaikuttaa kaikkeen se alan julmuus, että se on niin valtava ja rooleista pitää eri tavalla taistella. On sellanen kokemus, että ihmisten täytyy olla täydellisiä, jotta ne pärjää.

Suomessa on kuitenkin noussut nyt myös esiin osittain teatterin ja taiteen tekemisen ongelmallisuus. Mitä ajatuksia tää herättää?

-       Representaatioiden rikkaus on taas jotain, mitä on ikävä muualta. Se on myös sellainen asia, että me ei voida Suomessa päästä tällä hetkellä samalle tasolle, vaikka sille Lontoon tasolle, kun kenttä on niin paljon pienempi. Muutoksen pitäis olla rakenteellinen ja paljon laajempi ja osittain siihen voi vaikuttaa castaus valinnoilla ja sillä, kenelle ylipäätään annetaan mahdollisuuksia. Sitä on mahdollista muuttaa, ja näyttää myös siltä, että sitä muutetaan, mikä on tosi hyvä. Ruohonjuuritasolta lähdetään, mutta uskon myös, että isompien pyörien täytyy lähteä pyörimään.

 Uskotko, että Kaikki äidistäni -näytelmästä syntynyt kohu lähtisi muuttamaan Suomen taide- ja teatterikenttää?

-       Uskon. Itse nään tän sillee, että nyt kirja on vasta avattu ja ollaan sivulla kaks. Se on vähän turhauttavaa, koska voitas olla myös tosi paljon pidemmällä. Kyllä se vähän yllättikin, että nää on niin monelle ihmiselle aivan uusia asioita, mutta se on mulle ennen kaikkea innostavaa, että nyt ylipäätään keskustellaan julkisesti ja tosi monet ihmiset suhtautuu siihen avoimesti ja nöyrästi. Sillä tavalla, että: ”Jes. Nyt on mahis oppia”. Oon jo nyt kuullutkin useemmalta taholta, että tämä on saanut ihmiset miettimään: ”Mites meidän teatterissa? Mites meidän tuotantoyhtiössä?” ja muutoksia on pistetty alulle.

Oot myös mukana Turun Kaupunginteatterin Cabaret -musikaalissa. Sanoit teosavauksessa, että käsikirjoitus ei määrittänyt Seremoniamestaria kovin paljoa. Miten lähdit lähestymään roolia?

-       Aika eri tavalla, ku muita rooleja. Mä tykkään tehdä kotitöitä ja tavallaan analysoida kohtauksia ja dialogia, ja miettiä, miten tästä henkilöstä puhutaan ja mitä hän itsestään antaa. Mutta Seremoniamestarin kohdalla dialogia ja hahmoon viittaamista ei oikeestaan ole, eli samat keinot, mitä on aikasemmin käyttäny oli aika turhia. Mä lähdin aika tyhjältä pöydältä harjotuksiin, jotenkin luottaen siihen, että täältä ne asiat tulee ja ne saa tulla pikkuhiljaa. Koin myös, että tossa hahmossa kaikkein hauskinta oli se, että kaiken kanssa oli niin paljon vapautta ja mahdollisuuksia. Siihen vaikutti myös se, että mun tärkein vastanäyttelijä eli yleisö tuli paikalle vasta kolme päivää ennen enskaa. . Mutta, kyllä mä luin I Am A Camera -näytelmän ja Goodbye to Berlin -novellin, eli tutustuin lähdemateriaaliin. Luin tutkimuksia ja artikkeleita Cabaret’sta, ja katsoin myös aika paljon ikonisten Emceen (Seremoniamestarin) näyttelijöiden haastatteluita, mutta olin ihan tietoisesti katsomatta niiden versioita roolista. En oo hirveesti päässy tekemään klassikkomusikaaleja. Se on hauskaa, että vois katsoa muiden aiempia vetoja ihan tuhottomasti, mutta mä halusin jotenkin antaa itelleni vapautta, ja olla vaikuttumatta muista mahdollisimman pitkälle. Viimeisellä treeniviikoilla selailin niitä vakuuttuakseni vielä enemmän siitä, miten paljon on tosiaan näyttelijän omasta tulkinnasta kiinni.

Loitko hahmoa paljon itse vai enemmän yhdessä ohjaajan kanssa?

-       Tosi paljon sain vapautta ja tuntuu, että oma vaisto lähti viemään sitä heti suuntaan, joka oli meistä molemmista aika hyvä. Me ideoitiin jonkin verran treeniajan ulkopuolella koska Jakobilla oli ohjaaja-koreografina kädet täynnä töitä siellä. Hän halusi, että Emcee olisi paljon mukana kohtauksissa, myös silloin, kun sitä ei oo sinne kirjotettu. Me ideoitiin yhdessä myös spiikit, mitkä melkeen kaikki on eri kuin käsiksessä. Jakob myöskin rohkasi viimeseen asti ja rohkasee edelleen siihen, että saan myös improta. Sille on tosi tärkeetä, että Seremoniamestarin hahmo on tässä ja nyt yleisön kanssa, eikä mekaanisesti toista opeteltua juontoa neljännelle seinälle.

Luetko itestäs paljon kommentteja ja arvosteluja?

-       No joo, oon sillä tavalla utelias. Mä koen, että mulla on usein aika terve suhde kritiikkeihin ja kommentteihin. Pystyn ajattelemaan, että ne on aidosti vaan yhden ihmisen kokemuksia ja mielipiteitä, että sillee ne ei vaikuta mun työhön, saa mua epäilemään tai luo mitään paineita myöskään. Vaikka yleisön kokemusten eli yksilöllisten mielipiteidenhän takia teatteria tavallaan tehdään.

Teosavauksessa puhuttiin myös siitä, että ette halunneet käyttää fraasia ”hyvät naiset ja herrat.” Mihin päädyitte sen vaihtamaan?

-       Rakkaat ystävät. Se oli mulle jotenkin päällimmäinen asia, kun mä luin sen tekstin. “Hyvät ja naiset ja herrat” toistu tekstissä neljällä kielellä jotain 15 kertaa, ja se ei musta oikeen kuulu enää tähän päivään. Vaikka mun hahmo on 30-luvun Berliinissä, jolloin kieli ja ajatusmaailma oli eri, niin se on samaan aikaan myös Turussa vuonna 2020 . Nää kaks todellisuutta on sille yhtä painavat. Musta oli ihanaa, että sen sai muuttaa ja Jakob oli heti samaa mieltä siitä. Muutos sopi rooliin ja tähän versioon sisällöllisestikin.

Haluaisitko tulevaisuudessa tehdä teatteria enemmän Suomessa vai ulkomailla?

-       Sekä että. Ois hienoa, että Suomeen tulis enemmän aikaa ja rahaa musikaalien tekoon. Suomessa tehdään jo saatanan kovia näytelmiä hyvin ja ajan kanssa. Musikaalejakin tehdään, mutta olis ihanaa, että se vielä laajentuis, koska kyllähän se on ihan toista ulkomailla. Se, että musikaali päätyy Broadwaylle tarkoittaa käytännössä, että siihen on laitettu vuosia aikaa ja kymmeniä miljoonia rahaa, ja totta kai se myös näkyy. Täälläkin on kuitenkin tekijöitä, jotka pystyvät tekemään tosi kovia musikaaleja. Toivon, että se jotenkin nähtäis vielä suuremmin. Samalla mulla on verkkoja vesillä ulkomaille. Oon tällä hetkellä mukana kehittelemässä The Danish Girl -musikaalia (Tanskalainen tyttö) Englannissa. Sitä on tekemässä todella kiinnostava ja innostava cast. Kymmenen näyttelijää, joista neljä on transtaustaisia, lisäksi neljä transtaustaista konsulttia. Pääroolin tekee upee amerikkalainen transnainen L Morgan Lee.

Mikä on viimeaikainen Suomessa ollut/oleva näytelmä tai musikaali, josta olet vaikuttunut?

-       Just näin Punaorvot HKT:llä. Se oli tosi vahvasti mun teatteria, koska siinä yhdisty leikkisät teatterin keinot ja väkevä näyttelijäntyö keskellä niitä kauheita tapahtumia. Teatterin leikki on tosi hauskasti ja yllättävästi läsnä, mutta samalla se tarina on tosi rankka ja traaginen. Kaiken sen leikin läpi sitä oli mahdollista katsoa.

 

Kiitos haastattelusta Miiko!
 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lahden Kaupunginteatterissa - Joel Mäkinen

Nyt palataan tämän blogin nuorille juurille, sillä blogihan sai alkunsa 2017, kun Salon teatterissa nähtiin Jekyll & Hyde. Blogin ensimmäinen ”oikea” postauskin on työryhmähaastatteluja: ”Takaa naamioiden”. Lahdessa saa syksyllä ensi-iltansa Suomen neljäs Jekyll & Hyde. Ennen Lahtea musikaali on tehty Turussa (2013), Jyväskylässä (2015) ja Salossa (2017). Lahdessa Jekyllin ja Hyden roolissa nähdään Joel Mäkinen. Haastattelun aikana taustalla soi ihanasti lavalta kaikuva musikaalin musiikki. -Nelli
Oletko nähnyt Jekyll & Hyden aikaisempia versioita? En oo nähnyt muita. Oon kattonu youtubesta jotain pätkiä ja tästähän löytyy hieno, täydellinen soittolista spotifysta.
Miten lähdit tutustumaan musikaaliin? Luonnollisesti käsikirjoituksen kautta ja tosi nopeesti lähin kuuntelemaan sitä musaa. Tästä on maailmalla monia eri versioita, mutta siitä spotifyn complete soundtrackista löytyy melkein kaikki biisit. Musikaaleista löytyy aina tosi hyvin materiaaleja, mihin voi tutustua. Onko sinu…

Teatterin kahvihuoneessa - Hannes Suominen

Saaren kiehtovat tarinat – Seili -musikaali