Mä rakastan teatteria. Jaa ai miksi? No. Oma rakkaustarinani alkaa vuodesta 1994 ja Turun kaupunginteatterista, jolloin talossa pyöri Peter Pan -musikaali. Se oli uskomaton elämys ja seitsemänvuotiaan tytön silmin katsottuna se oli kuin unta keijuineen ja merirosvoineen. Muistan uneksineeni esityksestä viikkotolkulla, niin kiehtova se oli. Silmieni eteen avautui maailma, jonka uskalsi vain unelmoida ja nyt se oli siinä ihan käsin koskettavissa.
Teatteri on siitä ihmeellinen paikka, että siellä voit sillä tavalla ihanasti taantua. Lapsena lavan tapahtumat olivat oikeita ja tapahtuivat juuri sillä hetkellä Leenalle ja Peterille, kukaan ei esittänyt. Nyt jo hieman aikuisempana voin edelleen uppoutua hyvään esitykseen ja elää vahvasti mukana. Päästää irti tietynlaisista kahleista ja vapautua.
Ekalla luokalla piti kirjoittaa aine otsikolla "Minusta tulee isona..". Oma otsikkoni oli "Minusta tulee isona näyttelijä". Niin olin päättänyt. Tuolloin Turun kaupunginteatterista lähtiessäni päätin, että tuota mä haluan tehdä työkseni, leikkiä luvan kanssa! Kolmannella luokalla sitten tuli mahdollisuus osallistua näytelmäkerhoon eikä sitä tarvinnut montaa kertaa arpoa, että osallistunko vaiko enkö. Ongelma mulle tuli vasta kun ala-aste oli loppumassa. Mitä mä nyt teen kun yläasteella ei oo näytelmäkerhoa?! Onnekseni opettajani ja nätelmäkerhon vetäjä Liisa kertoi, että Salon Teatterin jäseneksi voi liittyä pientä jäsenmaksua vastaan. Ja niin vuosituhat vaihtui ja toi tullessaan toisen perheen ja toisen kodin, Salon Teatterin.
Hauskaa tässä on se, että ensimmäinen näytelmäni Salon Teatterissa oli Peter Pan (2001)! Minä olin Piikki, yksi kadonneista pojista. Puberteetti oli alkanut ja naiseuteni herätti eräässäkin pienessä viisivuotiaassa hyvin ristiriitaisia tunteita, haha!
Pahimmat teinivuotenikin vietin teatterilla. Kun muut olivat torilla pusarilla ja "dokailivat" (eli joivat muutaman siiderin ja joku oli aina pölliny faijan pontikkapullon) kaupungilla, niin mä oli teatterilla harkoissa tai esityksessä. Enkä ole koskaan kokenut, että olisin missannut jotain tärkeetä. Mulla oli teatterilla aina kivaa! Ja sitten kun koitti enskarikaronkka tai hautajaiset, kävin salaa miesten pukkarissa muutaman muun nugetin kanssa juomassa pullon tai kaksi olutta. Salaa, koska eihän se ollut sallittua! Me oltiin alaikäsiä. Ja salaa, koska tultiin siitä kahdesta pullosta jo ihan laidattomiin tiloihin. Mutta se oli aina turvallista. Se oli turvallinen ympäristö kokea, koska paikalla oli aina aikuisia, mutta kukaan ei nillittänyt. Ne tiesi, että me oltiin enemmän tai vähemmän vastuullisia nuoria. Tai ainaki koettiin olevamme.
Teatteri on siitä ihmeellinen paikka, että siellä voit sillä tavalla ihanasti taantua. Lapsena lavan tapahtumat olivat oikeita ja tapahtuivat juuri sillä hetkellä Leenalle ja Peterille, kukaan ei esittänyt. Nyt jo hieman aikuisempana voin edelleen uppoutua hyvään esitykseen ja elää vahvasti mukana. Päästää irti tietynlaisista kahleista ja vapautua.
Ekalla luokalla piti kirjoittaa aine otsikolla "Minusta tulee isona..". Oma otsikkoni oli "Minusta tulee isona näyttelijä". Niin olin päättänyt. Tuolloin Turun kaupunginteatterista lähtiessäni päätin, että tuota mä haluan tehdä työkseni, leikkiä luvan kanssa! Kolmannella luokalla sitten tuli mahdollisuus osallistua näytelmäkerhoon eikä sitä tarvinnut montaa kertaa arpoa, että osallistunko vaiko enkö. Ongelma mulle tuli vasta kun ala-aste oli loppumassa. Mitä mä nyt teen kun yläasteella ei oo näytelmäkerhoa?! Onnekseni opettajani ja nätelmäkerhon vetäjä Liisa kertoi, että Salon Teatterin jäseneksi voi liittyä pientä jäsenmaksua vastaan. Ja niin vuosituhat vaihtui ja toi tullessaan toisen perheen ja toisen kodin, Salon Teatterin.
Hauskaa tässä on se, että ensimmäinen näytelmäni Salon Teatterissa oli Peter Pan (2001)! Minä olin Piikki, yksi kadonneista pojista. Puberteetti oli alkanut ja naiseuteni herätti eräässäkin pienessä viisivuotiaassa hyvin ristiriitaisia tunteita, haha!
Teatteri harrastuksena
Toivon, että jokainen nuori löytäisi itselleen porukan, jonka kanssa on hyvä ja turvallista olla kodin ulkopuolellakin. Mä löysin omani teatterista. Sain tulla sinne omana itsenäni, eikä kukaan käännyttänyt pois. Samanhenkisten ihmisten kanssa on helppo luoda luottamussuhde, joka kantaa pahoinakin päivinä.Pahimmat teinivuotenikin vietin teatterilla. Kun muut olivat torilla pusarilla ja "dokailivat" (eli joivat muutaman siiderin ja joku oli aina pölliny faijan pontikkapullon) kaupungilla, niin mä oli teatterilla harkoissa tai esityksessä. Enkä ole koskaan kokenut, että olisin missannut jotain tärkeetä. Mulla oli teatterilla aina kivaa! Ja sitten kun koitti enskarikaronkka tai hautajaiset, kävin salaa miesten pukkarissa muutaman muun nugetin kanssa juomassa pullon tai kaksi olutta. Salaa, koska eihän se ollut sallittua! Me oltiin alaikäsiä. Ja salaa, koska tultiin siitä kahdesta pullosta jo ihan laidattomiin tiloihin. Mutta se oli aina turvallista. Se oli turvallinen ympäristö kokea, koska paikalla oli aina aikuisia, mutta kukaan ei nillittänyt. Ne tiesi, että me oltiin enemmän tai vähemmän vastuullisia nuoria. Tai ainaki koettiin olevamme.
Kommentit
Lähetä kommentti