Teksti: Hella Wuolijoki
Ohjaus: Susanna Airaksinen
Ohjaajan assistentti: Vilja Lehtonen
Lavastus: Jani Uljas
Puvustus: Sari Salmela
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu: Iiro Laakso
Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen
Rooleissa: Minna Hämäläinen, Stefan
Karlsson, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta, Aaro Wichmann, Kirsi Tarvainen, Pihla
Maalismaa, Riitta Salminen, Mika Kujala, Pauliina Saarinen, Kimmo Rasila, Markus
Ilkka Uolevi
Ystäväni ja minä lähdimme Niskavuoren nuoren emännän
näytöksestä molemmat erittäin tyytyväisinä. Minulla ei ollut mitään
ennakkokäsitystä tulevasta ja ystäväni oli aiemmin jo nähnyt yhden, jos
toisenkin version Niskavuoresta ja hän tokaisikin esityksen jälkeen: ”Olipa
positiivista, ettei tarvinnut kuunnella kahta tuntia pelkkää naisen
vollotusta.”
Ei todellakaan tarvinnut. Lavalla nähdään voimakas
nainen, joka pakon edessä pärjää omillaan. Esitys asettaa vastakkain talon
emännän sekä modernin naisen, samassa hahmossa. Loviisa (Minna Hämäläinen)
kamppailee kolmiodraaman keskellä.
Juonikuvio vaikuttaa aluksi kulutetulta, mutta draama tuokin esiin
vahvan naisen, jollaista en ole ennen kolmiodraamassa kokenut.
Hämäläisen roolityö on väkevä ja sitä ei voi kuin
ihailla. Loviisan ja Juhanin (Stefan Karlsson) dynamiikka on näytelmässä
mielenkiintoisin ja sitä jaksaa seurata loppumetreille saakka. Se myös herättää
kysymyksen siitä, millaista toimintaa mieheltä katsotaan läpi sormien ja millainen
naisen ja kunnon emännän oletetaan olevan. Näkemykset eivät tietenkään aivan
täysin sovi nykypäivään, vaikka pelottavia samankaltaisuuksiakin on
havaittavissa. Toinen puoliaika vielä paremmin herättää kysymyksiä siitä,
millainen naisen kuuluu olla.
Emäntänä naisen tehtävä on pitää talouden pyörät
pyörimässä ja varmistaa, että kaikki kotona toimii, mutta millainen johtaja
nainen on, millaista toimintaa naisjohtajalta odotetaan.
Näytelmän naiset ovat sen johtajia, he ovat talon emäntiä
ja pitävät järjestystä yllä. Loviisan lisäksi Niskavuoren suvun patriarkka Vallesmanska
(Kirsi Tarvainen) on erittäin vaikuttava hahmo, mutta hän saa siirtyä uuden
ajan naisen tieltä.
Susanna Airaksisen ohjaus
on voimakas ja siihen on löydetty nykypäivään paremmin kuin hyvin istuva
tulkinta. Modernia versiota tukee nerokkaalla tavalla Jani Uljaksen
lavastus, joka on pelkistetty, moderni ja suomalainen. Erityisesti kantavana
motiivina toimiva metsä on toteutettu ihailtavalla, katseen vangitsevalla
tavalla.
Oivallus, joka syntyi välittömästi salivalojen
syttyessä: Vaikka ihminen olisi kuinka kova ja vahva, hän kaipaa pohjimmiltaan
aina rakkautta.
 | |
| Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri |
Kommentit
Lähetä kommentti