Voimakas nainen – Niskavuoren nuori emäntä

Teksti: Hella Wuolijoki

Ohjaus: Susanna Airaksinen

Ohjaajan assistentti: Vilja Lehtonen

Lavastus: Jani Uljas

Puvustus: Sari Salmela

Valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu: Iiro Laakso

Naamioinnin suunnittelu: Minna Pilvinen

Rooleissa: Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Ulla Reinikainen, Ulla Koivuranta, Aaro Wichmann, Kirsi Tarvainen, Pihla Maalismaa, Riitta Salminen, Mika Kujala, Pauliina Saarinen, Kimmo Rasila, Markus Ilkka Uolevi

Ystäväni ja minä lähdimme Niskavuoren nuoren emännän näytöksestä molemmat erittäin tyytyväisinä. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä tulevasta ja ystäväni oli aiemmin jo nähnyt yhden, jos toisenkin version Niskavuoresta ja hän tokaisikin esityksen jälkeen: ”Olipa positiivista, ettei tarvinnut kuunnella kahta tuntia pelkkää naisen vollotusta.”

Ei todellakaan tarvinnut. Lavalla nähdään voimakas nainen, joka pakon edessä pärjää omillaan. Esitys asettaa vastakkain talon emännän sekä modernin naisen, samassa hahmossa. Loviisa (Minna Hämäläinen) kamppailee kolmiodraaman keskellä.  Juonikuvio vaikuttaa aluksi kulutetulta, mutta draama tuokin esiin vahvan naisen, jollaista en ole ennen kolmiodraamassa kokenut.

Hämäläisen roolityö on väkevä ja sitä ei voi kuin ihailla. Loviisan ja Juhanin (Stefan Karlsson) dynamiikka on näytelmässä mielenkiintoisin ja sitä jaksaa seurata loppumetreille saakka. Se myös herättää kysymyksen siitä, millaista toimintaa mieheltä katsotaan läpi sormien ja millainen naisen ja kunnon emännän oletetaan olevan. Näkemykset eivät tietenkään aivan täysin sovi nykypäivään, vaikka pelottavia samankaltaisuuksiakin on havaittavissa. Toinen puoliaika vielä paremmin herättää kysymyksiä siitä, millainen naisen kuuluu olla.

Emäntänä naisen tehtävä on pitää talouden pyörät pyörimässä ja varmistaa, että kaikki kotona toimii, mutta millainen johtaja nainen on, millaista toimintaa naisjohtajalta odotetaan.

Näytelmän naiset ovat sen johtajia, he ovat talon emäntiä ja pitävät järjestystä yllä. Loviisan lisäksi Niskavuoren suvun patriarkka Vallesmanska (Kirsi Tarvainen) on erittäin vaikuttava hahmo, mutta hän saa siirtyä uuden ajan naisen tieltä.

Susanna Airaksisen ohjaus on voimakas ja siihen on löydetty nykypäivään paremmin kuin hyvin istuva tulkinta. Modernia versiota tukee nerokkaalla tavalla Jani Uljaksen lavastus, joka on pelkistetty, moderni ja suomalainen. Erityisesti kantavana motiivina toimiva metsä on toteutettu ihailtavalla, katseen vangitsevalla tavalla.

Oivallus, joka syntyi välittömästi salivalojen syttyessä: Vaikka ihminen olisi kuinka kova ja vahva, hän kaipaa pohjimmiltaan aina rakkautta.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri