”Esityspaikka
on vaihtunut normaalilta näyttämöltä kauppakeskus Plazan katolle. Repliikit
unohtuu ja yksi näyttelijöistä kuolee traagisesti kesken esityksen”
Moikka tyypit!
Äskeinen oli yks mun painajaisista ensi-iltaa
edeltävältä viikolta. Mulla on tyypillistä se, että rupeen näkemään painajaisia
ensi-ilta viikolla siitä, mikä kaikki voi mennä ensi-illassa/ muuten
esityskaudella pieleen. Mulla on myös tapana nähdä aina myös muutama uni
produktion ohjaajasta ennen ensi-iltaa.
Ensi-iltaviikko menee siis perhoset vatsassa, pitkillä päivillä
valmistavissa esityksissä sekä huonoilla yöunilla ensi-ilta jännityksen kanssa.
Mulla ei onneks ollut vielä kertaakaan niin psyykkisesti vaativaa roolia, että
menettäisin kuukausitolkulla yöunia. Tiedän kuitenkin muutaman sellaisen, jotka
ovat tästäkin kärsineet.
Muistan,
kuinka olin Nyyrockcity produktion
aikana aivan loppu. Illat meni teatterilla ja päivät täysipäiväisesti koulussa.
Kahdeksas luokkalaisena se oli rankkaa ja se näkyi kyllä numeroissa. Melkein
kaikki opettajat sanoivat, että teatterin voi jättää vähemmälle. Se on
kuitenkin vain harrastus. Tämän kuulin monta kertaa syksyn palautekeskustelujen
aikana, paitsi luokanvalvojaltani, joka tietää paljonko teatteri minulle
merkitsee.
Ennen
ensi-iltaa tunteet pyörii kauhunsekaisesta stressistä ihanan jännittyneeseen
tunteeseen. Tunteisiin sekoittuu myös haikeus ja tieto siitä, että enää ei tuu
näkemään niitä tyyppejä päivittäin, kenen kanssa on tullut vietettyä tiiviisti
viimeiset viikot. Tottahan siinä on esityskausi vielä edessä, mutta kyllä se
näkeminen vähenee.
Esityskauden
jälkeen näytelmästä jää muistot ja ystävät. Minullekin niitä on kertynyt
vuosien varrella monta ja rakasta.
Tunteet nousee
huippuunsa juuri siinä, kun takahuoneessa saa monet potkut pyllylle ja huutaa
sydämensä pohjasta tsemppihuudon koko porukalla ennen kuin pääsee lavalle.
-Nelli
Kommentit
Lähetä kommentti