Kolme proosaa

Moikka tyypit!

Päätin tänä keväänä vihdoinkin hakea TEAKiin eli Helsingin teatterikorkeakouluun, dramaturgialinjalle. Se oli hetken mielijohde, mutta toivottavasti siitä seuraa jotain hyvää. Sormet ja varpaat kippurassa täällä odotetaan viikkoa 16, jolloin pääsykokeisiin pääsevät julkistetaan.
  Ennakkotehtävät oli mun mielestä tänä vuonna tosi kivat ja suht "helpot". Piti kertoa miksi haluaa kouluun, kirjoittaa käsikirjoitus, kertoa itselle tärkeästä taideteoksesta (kirja, elokuva, etc.) ja kirjoittaa kolmesta elämänsä käännekohdasta proosateksti. Viimeinen oli ehkä kaikkein hankalin, kun piti omasta, tähänastisesta, elämästään päättää ne kolme tärkeintä käännekohtaa. Siinä tuli pikaisesti miettittyä liki 20 vuotta. Tajusin myös että kolme onkin aika pieni luku. Nyt te pääsette kurkistamaan elämäni kolmeen suurimpaan käännekohtaan:


 Jotkut sanovat elämän olevan täynnä sattumia. Minä en usko tätä, sillä elämässäni on tapahtunut niin suuria asioita, jotka eivät voi olla sattumaa. Minulle on tapahtunut sekä ikäviä että vähemmän ikäviä asioita nuoren elämäni varrella.

Todiste A: Vesipää eli hydrokefalus. Tämä on diagnoosi, jonka sain kolmen kuukauden ikäisenä. Enkä millään muotoa usko, että vesipää ja siitä seurannut liikuntavamma olisivat jotakin kurjaa sattuman kauppaa. Ei. Minä uskon, että jo ennen kuin isäni siittiö hedelmöitti äitini munasolun, minun elämäni suurimmat tienristeykset olivat jo ennalta määrätyt. Minun tehtäväni on vain valita matkanvarrella vaihtoehdoista, jotka siten muokkaavat minua ihmisenä. Vammani tekee minusta sen, joka olen. Lasken vammani jo osaksi luonnettani. Se ei ole koko minä, mutta tärkeä osa minua. Minulle ei kannata siis tulla surkuttelemaan sitä, kuinka onneton sattuma minulle on käynyt, kun tämän ”kirouksen” olen itselleni saanut. Sain tämän syystä ja minun pitäisi luultavasti oppia siitä jotain.

 Vammani johtaa minut todisteeseen B: teatteri. Minulla on normaalin erilaisen nuoren tausta, nimittäin koulukiusaaminen. Olihan siihen, ehkä, jopa ilmiselviä syitä: En pysynyt muiden perässä, mutta tungin itseäni mukaan niin perhanasti kaikkeen, mitä luokan kuusi muutakin tyttöä tekivät. Olen ollut aina se pieni iso tyttö, jonka naisellinen kehitys alkoi paljon muita ennen ja minulta on joskus jopa kysytty, olenko koskaan käynyt posliinikaupassa. Ystävättömyys koulussa, sekä lapsuuden teatteriretket johdattivat minut, kansalaisopiston kurssille ja sieltä muiden erilaisten joukosta olen löytänyt paikkani. Teatteri on nykypäivänäkin niin iso osa elämääni, että päädyin viime keväänä pitämään siellä ylioppilasjuhlani ja irstailemaan vieraideni edessä improvisaation keinoin.

 Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun teatteri määrää opintopolkuani. Ensimmäisen kerran suuressa koulujen välisessä tienristeyksessä olin yläasteen lopulla ja todiste C onkin: Lukion toinen vuosi.

 Silloin tuli kuvioihin se todellinen syy, miksi valitsin suuremman, kotoa kauempana olevan lukion. Musiikkiteatteri, sitä ei pienemmällä, läheisemmällä lukiolla ollut tarjota.  Vuoden produktioksi valikoitui Shakespearen Kesäyön uni ja minä sain roolin, joka oli kuin minulle luotu, olin teatteriryhmän ohjaaja Petteri Lankku. Näytelmä ja sen repliikit, muutamaa lentävää lausetta lukuun ottamatta, ovat jo unohtuneet, mutta se mitä yhä siitä pidän mukanani ovat ystäväni.

Koko kaveriporukkani oli samassa produktiossa ja kaveriporukan elohiiri, joka tunsi jo puolet porukasta, yhdisti meidän ryhmämme. Päästin hänet sinä tiettynä päivänä lukusoppeeni, vain koska tiesin hänen olevan yksi niistä seitsemästäkymmenestä muusta, jotka olivat mukana produktiossa. Tuon hetken ja produktion seurauksena, löysin uudestaan vanhan teatterini ja kasan uusia ystäviä. Tätäkään ei olisi tapahtunut, ellen olisi valinnut tiettyä lukiota.

 Todisteiden A, B ja C valossa voin osoittaa, ettei elämä ole sattumankauppaa vaan ennalta määrättyjä asioita ja valintoja. Tietenkin ennalta määrättyjen asioiden lisäksi tarvitaan taitoa ja nyt laitan elämäni valintojen ja taitojen varaan ja katson, mihin se johtaa.

-Nelli