Voi pojat, mikä bändi! - Poikabändi

Ohjaus ja käsikirjoitus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas

Sävellys: Risto Asikainen, Kristian Maukonen, Pekka Siistonen

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Jaana Aro

Kapellimestari: Pekka Siistonen

Koreografia: Markku Nenonen

Valosuunnittelu: Sami Rautaneva

Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp

Musiikin tuotanto: Ari Toikka ja Pekka Siistonen

Laulujen harjoittaminen: Juha Junttu, Pekka Siistonen

Live-bändinä Alabama House Band

Rooleissa: Lauri Mikkola, Jon-Jon Geitel, Jari Ahola, Saska Pulkkinen, Jonas Saari, Petra Ahola, Heidi Kiviharju, Verneri Lilja, Samuli Muje, Jyrki Mänttäri, Jaana Oravisto, Suvi-Sini Peltola, Matti Pussinen-Eloranta, Aimo Räsänen

Ensemble Maria Broman, Heidi Iisalo, Saara Kaskilahti, Tanja Kunnari, Katri Liikola, Sini Mäenpää, Hanna Mönkäre, Kaisla Ollila, Waltteri Haapaniemi, Alvari Stenbäck

Kuva: Kari Sunnari

Olen syntynyt 1998 eli mulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä maniasta, jonka Backstreet boys, Nsync ja Take that aikanaan aiheutti. Olen kuitenkin päässyt kokemaan One direction ajan ja kuten arvata saattaa, olin fani.

Itseltäni siis myös löytyy nostalgiaa liittyen poikabändeihin ja tämä musikaali nosti ne taas pintaan juuri oikealla tavalla.

Gari (Jari Ahola), Korppi (Lauri Mikkola), Matteus (Jon-Jon Geitel), Seitti (Saska Pulkkinen) ja Juzzi (Jonas Saari) muodostavat niin hyvän poikabändin, että heidän toivoisi jo oikeasti olevan sitä! Ja tavallaan he ovatkin, koska musikaalia on markkinoitu, kuten mitä tahansa oikeaa poikabändiä. Bändi on keikkailut, pitänyt fanitapaamisia ja julkaissut kaksi musiikkivideota: ”Me tehään mehuu” ja ”Avain”. Heillä on jopa asiaan kuuluvasti oma kalenteri ja t-paitoja, joita pystyy ostamaan näytöksen yhteydessä. Markkinointi on ollut nerokas ja varmistanut sen, että tätä on odotettu kiihkeästi, jopa reilun vuoden ajan (minun tapauksessani).

Markkinointi takasi myös sen, että esitystä katsoessa suu liikkuu katsomossa biisien tahdissa, koska pakkohan ne on etukäteen opetella. Olo on hetkittäin sellainen, kuin olisi oikeasti Toiboysin keikalla, mutta mukana on perusmusikaalin elementit.

Kappaleet, jotka eivät ole koko poikabändin esittämiä ovat välillä vähän latteita, vaikka ovatkin parodiatarkoituksessa kirjoitettuja, ja tulevat jossain tapauksissa aika puskista. Myös kohtausvaihdot tuntuivat osalti tönköiltä.

Luonnollisesti tästäkin poikabändistä löytyy se oma suosikki jäsen. Olin katsomassa musikaalia parhaiden ystävieni kanssa ja jokainen löysi oman suosikkinsa. Yhdelle se oli Gari, toiselle Juzzi ja minulle ja kolmannelle ystävälleni se oli yllättäen Seitti.

Seitin tarina ja herkkyys iskivät minuun, ja Pulkkisen leikkisän poikamainen hahmo on vetoava.

Musikaalin kruunaa sen keikkamainen lopetus, jolloin saa täysin antautua Toiboysin vietäväksi. Ainoa, mitä jäin lopuksi kaipaamaan oli ”Me tehään mehuu” biisi vielä kerran!

                             kuva: Kari Sunnari