Pariisi Tampereella - Notre Damen kellonsoittaja

Perustuu Victor Hugon romaaniin ja Disney-elokuvan lauluihin

Musiikki: Alan Menken

Laulujen sanat: Stephen Schwartz

Käsikirjoitus: Peter Parnell

Suomennos: Mikko Koivusalo

Ohjaus: Georg Malvius

Musiikin johto: Martin Segerstråle

Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuivasto

Pukusuunnittelu: Ellen Cairns

Koreografia: Adrienne Åbjörn

Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Ivan Bavard, Jaakko Virmavirta

Videot: Heikki Järvinen

Rooleissa: Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Elina Rintala, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio, Elisa Piispanen, Ilona Chevakova, Panu Kangas, Filip Rosengren, Jukka Wennström, Osku Ärilä, Aki Haikonen, Raisa Kekarainen, Ulriikka Heikinheimo, Klaara Haapanen, Kamarikuoro Tampere Cappella, Suomen Teatteriopiston opiskelijoita

Notre Damen kellonsoittaja on itselleni tuttu Disneyn animaatioversiosta. Se ei tarinaltaan ole kuitenkaan, todellakaan, mikään kevyt Disneysatu, vaan käsittelee muotopuoli Quasimodon ja mustalaisyhteisön elämän vääryyttä 1400-luvun Pariisissa. Kun istuin katsomoon odotukseni olivat ehdottomasti korkealla ja visuaalisesti ne saivatkin heti vastinetta Marjatta Kuivaston suunnitteleman lavastuksen, Ellen Cairnsin puvustuksen ja Heikki Järvisen videoiden ansiosta. Musikaali tuntuu kuitenkin syttyvän kunnolla vasta toisella puoliajalla, jolloin se vetää puoleensa kuin liekki.

Lavastus taipuu ällistyttävän notkeasti nopeatempoisesti vaihtuviin maisemiin. Erityisesti Pariisin liikkuvat talot ja sivuille asti ulottuvat gargoilirakennelmat tekevät vaikutuksen. Myös isommat rakennelmat, kuten kellotorni, joka ulottuu ylös asti, ovat ilmiömäisiä. Tampereen teatterin lava on juuri sopivan kokoinen, jotta kaiken näkee melkein mutkattomasti, vaikka istuisi 13.rivillä, tolpan takana. Etenkin tv-ruudut, jotka kuvaavat ylänäyttämön tapahtumat, ovat suuri apu.

Lavasteet vaativat erityisen kovaa fyysisyyttä näyttelijöiltään, ja sitä heiltä todellakin löytyy. Petrus Kähkönen muuntuu fyysiseltä olemukseltaan Quasimodoksi huikealla tavalla ja vähän väliä näyttelijän muuntautumiskykyä saa hämmästellä henkeä haukkoen. Myös Kähkösen äänellinen muuntautumiskyky on ihailtavaa. Ainoa, mitä hahmon ulkomuodossa jää kaipaamaan ovat suuremmat fyysiset epämuodostumat, koska nyt hahmon ”vammaisuus” tulee ilmi suurimmaksi osaksi vain Kähkösen omasta ilmaisusta.

Pääkolmikko Phoebus (Lari Halme), Esmeralda (Josefin Silén) ja Quasimodo tekevät kaikki alusta asti mieleenpainuvat roolisuoritukset, ja Silénin lauluosuudet hivelevät korvia ja saavat ihon kananlihalle. Hänen roolisuorituksensa nostaa odotuksia Svenska Teaternin tulevaan Mary Poppins -musikaaliin, jossa Silén nähdään nimikkoroolissa.

Hahmollisesti vajaavaiseksi jäävät ainoastaan kivipatsaat, joilla ei esimerkiksi elokuvaversionmukaisesti kuulla ollenkaan ”Tää jätkä” (A guy like you) kappaletta, joka tuo esiin oleellisesti hahmojen hauskuuden ja lisää Quasimodon sisäistä maailmaa. Myöskään Claude Frollon (Ilkka Hämäläinen) julmuus ei tule mielestäni kunnolla esille vielä ensimmäisellä puoliajalla, kuin vasta aivan lopussa ”Hellfire” -kappaleen aikana, joka on voimakas ja valmistelee intensiiviseen toiseen puoliaikaan.

Toinen puoliaika pitää otteessaan alusta loppuun. Erityisesti Esmeraldan vankeusaika tuo esiin kaikkien hahmojen parhaimmat puolet. Musikaalin loppu nostaa kokemuksen, ainakin minun osaltani, aivan uudelle tasolle. Toinen puoliaika on kokonaisuudessaan voimakkaita tunteita herättävää teatteria, ja jättää katsojan mykistyneenä penkkiin istumaan ennen raikuvia aplodeja.

Musikaalin suomentajan Mikko Koivusalon haastattelu: https://tutka.pro/kulttuuri/kaannetty-maailma-kaantajan-ei-pida-peukaloiman/

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen teatteri