Käsikirjoitus: Satu Rasila
Dramatisointi: Mikko Kouki
Musiikin sovitus: Jussi Vahvaselkä
Ohjaus ja sovitus: Pauliina Salonius
Laulujen harjoitus: Outi Ollila
Orkestrointi ja äänisuunnittelu: Pasi Ketola
Koreografia: Marko Carlsson
Pukusuunnittelu ja kampaukset: Taija Jokilehto
Maskeeraus: Anni Salomaa
Lavastus ja rekvisiitta: Riku Suvitie
Videosuunnittelu ja -ohjaus: Pauliina Salonius
Valosuunnittelu ja videomapping: Timo A. Aalto
Videokuvaus: Onni Larri
Kuvat: Jere Satamo, Mikko Pääkkönen
Graafinen suunnittelu ja videoeditointi: Marcus Lindén
Rooleissa: Merita Seppälä, Roope Pelo, Jaana Joutsela, Ami Aspelund / Satu Lehtinen, Sanni Suvila-Nuutinen / Hannele Saari, Emmy Welin, Mira Lattu, Sonja Leino, Pasi Nikula, Nora Koivunen, Esa Lehtinen, Teppo Rantanen, Sari Koskela, Saila Rouhiainen
Seili -musikaali oli osana Turun Kaupunginteatterin Turku trilogiaa, jonka muodosti kokonaisuus: Kakola (2012), Seili (2014) ja Varissuo (2018). Näin Turussa vain trilogian viimeisen osan, Varissuon, enkä ollut kovin vakuuttunut.
Seili aloittaa Salon teatterin 60-vuotisjuhlavuoden vähän etukäteen. Ihmettelin aluksi, miksi Turku trilogian osa nähdään Salossa. Seili on kuitenkin paikkana niin kiehtova, että halusin nähdä musikaalin, onneksi!
Seili on Pauliina Saloniuksen viimeinen ohjaus Salon teatterin taiteellisena johtajana, ja musikaali jatkaa osuvasti Saloniuksen tunnettua teemaa: matkaa ihmismielen syövereihin.
-Nelli
Seili on tarina Sofiasta (Merita Seppälä), joka karkaa omista häistään ja tapaa pakomatkallaan Johanneksen (Roope Pelo). Surkeiden tapahtumien kautta Sofialle todetaan psykoosi ja hänet määrätään Seilin mielisairaalasaarelle, johon täytyy ottaa mukaan oman hauta-arkun laudat, sillä kuolleenakaan sieltä ei pääse pois. Sofia tutustuu Seilissä muihin saarelle joutuneisiin naisiin.
Nopean alun jälkeen tarina pääsee kunnolla käyntiin, kun päästään Seiliin. Kun mielisairaala avautuu kaikessa kauheudessaan, ei voi olla tuntematta vilun väreitä. Sofian tarina on itse asiassa kevyt, kun kuulee muiden naisten traagisista kohtaloista. Sairaalan naiset avautuvat hitaasti, mutta kun paljastukset alkavat näkymään, ne ovat rankkoja.
Musikaalissa on monia hittibiisejä, joita on kuultu radiosta jo vuosia, mutta tarinan mukana ne ovat saaneet koskettavan sovituksen ja ne avautuvat aivan uudella tavalla.
Parhaimpina esiin nousevat Chisun hitti ”Mun koti ei oo täällä”, kun Alma (näkemässäni näytöksessä Hannele Saari) kertoo taustaan. Laura Närhen ”Mä annan sut pois” muuttuu entistä koskettavammaksi Hildan (Emmy Welin) esittämänä.
Kaiken kaikkiaan, sivuroolit olivat minusta voimakkaampia, kuin pääparin rakkaustarina. Ehkäpä syynä on se, että Pelo ja Seppälä nähtiin pariskuntana jo toissa kesänä, Myrskyluodon Maijassa, joten tiesin, mitä odottaa heidän osaltaan.
Riku Suvitien lavastus on kauniin pelkistetty ja sen tyylinen, mitä Saloniuksen näytelmissä on totuttu näkemään. Rakastuin erityisesti harmaan vaaleaan lattiaan!
Lavastus tukee hyvin videoprojisointeja, jotka heijastuivat taustalle. Kangasalusta saa videot näyttämään asiaan kuuluvasti vanhoilta.
Olen nähnyt videoprojisointeja aiemminkin, mutta en ole ollut niihin järin ihastunut. Nyt ensi kertaa koin, että videoheijastus toi tarinalle lisäarvoa. Syynä lienee myös se, että suurimmaksi osaksi videot on kuvattu siinä oikeassa Seilin saaressa. Oikea maisema tuodaan suoraan katsojan nenän eteen, joka tekee tarinasta todellisemman ja vieläkin koskettavamman.
Musikaali toi kyyneleet silmäkulmaani, kun mietin että onneksi Suomessa mielenterveyden hoito ei ole enää noin huonolla tolalla. Sen jälkeen itkin todellisuutta, että ei mielenterveyden hoito ole Suomessa kuitenkaan vielä niin hyvää kuin se voisi ja sen tarvitsisi olla!
 |
| Kuva: Mikko Pääkkönen |
Kommentit
Lähetä kommentti